Blogi

7.11.2017

Surutyö ja sureminen

Luin artikkelin, joka herätti kovasti ajatuksia. Paljon haluaisin kommentoida mutta tässäpä tärkeimmät. Artikkeli löytyy linkkinä kirjoituksen lopusta.

Kirjoituksessa puhutaan ajasta parantavana tekijänä. Aika kyllä tekee osan tehtävässä, asiat hälvenee ja laimenee mutta aika EI paranna. Mikään tunnetason asia ei poistu odottamalla. Eihän meillä maailmassa olisi tunnepuolen ongelmia, jos kaikki vain rauhassa odottelisivat X vuotta, jotta asia saadaan pyyhittyä pois ja 'parannettua'. Kirjoituksessa puhutaan kyllä, että suru voi kuitenkin ponnahtaa myöhemmin esiin jossain elämänvaiheessa. Totta tämä. Mutta juurikin siltä kantilta katsottuna, että jos asiaa ei käsitellä kun se on ajankohtainen, se vaan työnnetään sivuun ja syvemmälle jonnekin ettei sitä tarvitse miettiä tai läpikäydä, niin toden totta se pumpsahtaa esiin hetkellä, joka saattaa olla täysin yllättävä ja odottamaton. Monesti uudet surut ja menetykset nostavat pintaan myös vanhat käsittelemättömät surut. Mikä surun vyyhti siinä sitten onkaan, jos edellisetkin surut ovat pöydällä käsiteltävinä.

Kirjoittaja myös tuo esiin, ettei suremisella ole kiire, on normaalia olla sureva. Täysin totta. Mutta aspekti, joka kirjotuksesta välittyy on, että surra voi loputtomiin. Ei, surra ei voi loputtomiiin, kenenkään fysiikka ei anna tällaiselle myötä. Jos masennus diagnosoidaan masennukseksi jo kahden viikon oireiden perusteella, mikä on diagnoosi monen vuoden suremisen jälkeen? Eli surra saa rauhassa, kiire ei ole, mutta surun taso ja syvyys täytyy huomioida kestoon nähden. Jos olo on täysin uupunut, valoa ei näy elämässä ja menetyksestä on kulunut aikaa, tällöin on haettava apua pitkittyneeseen suruun, jopa masennukseen. Kaipaus ja muistojen myötä tuleva haikeus, se on normaalia vaikka loppuelämän. Mutta jos suru rajoittaa elämää, se ei ole normaalia. Näiden ero olisi hyvä jokaiselle surevalle tuoda esiin.

Kirjoituksessa pohditaan myös surutyö käsitettä. Kirjoittaja ei haluaisi tätä käsitettä käytettävän, jottei surusta tehdä suoritusta, tavoitteellista, vaiheellista ja sellaista, josta pitää selviytyä. Kenties tämä on terminologinen käsite-ero tai ajatusero mihin kukakin tietyn sanan yhdistää...mutta itse näen, että surua 'työstetään', asioita käydään läpi, se vaatii valitettavasti aikaa ja panostusta, jotta asiat saa läpikäytyä ja saatettua päätökseen. Itselleni se on työtä, kuten on tämä koko ihmisyyskin ja eläminen maanpäällä. Mutta ero on siinä, etten itse näe asiaa pakonomaisena suorittamisena, vaan itsensä eteen 'työstämisenä', käyden asioita läpi, jotta siitä kipeästä asiasta pääsisi jatkamaan elämää eteenpäin. Ei 'selviytyen' eikä 'toipuneena', koska elämä menetyksen jälkeen ei koskaan tule olemaan samanlainen kuin ennen menetystä. Mutta uuden elämäntavan oppineena, elämän ilman menetettyä kohdetta. Tällainen vaatii 'työstämistä', kukaan ei vaihda elämäntyyliään sormia napsauttamalla. Eli vastakommenttina kirjoitukselle; surutyö ei mielestäni ole synonyymi kaikelle suremiselle, se on surun yksi vaihe/ajanjakso, joka tulee käydä läpi, jos asiat haluaa päätökseen.

Artikkelissa oli esimerkki henkilöstä, joka sanoi tehneensä surutyötä kymmenen vuotta saamatta asioita päätökseen. Tässä jo pitäisi herätä kaikilla ajatus, että millaista 'työtä' onkaan tällöin tehty. Mielenkiintoista olisi todellakin tietää kyseisen tapauksen taakse, mikä on ollut hänen tapansa läpikäydä surua, jos kymmenenkin vuoden jälkeen sanoo ettei asiat ole kunnossa. Jos asiat ovat menetyksen osalta kesken, henkilöllä jäi asioita sanomatta ym. nämä kaikki voidaan saattaa päätökseen juurikin oikeanlaisella työstämisellä. Surun kanssa ei kannata jäädä yksin, mitä enemmän asioita puhuu, kirjoittaa tai tuo muulla tavalla ulos itsestään, sitä parempi.

Lopuksi kaikille siis vielä yhteenvetona; suru ON normaali reaktio menetyksen kohdatessa, henkilö EI ole 'sairas' kokiessaan surua, suremisella EI ole kiire, suremistavalla EI ole sääntöjä. Jos suru tuntuu ylitsepääsemättömältä eikä valoa tai toivoa elämisen suhteen näy, apua ON haettava ammatti-ihmiseltä. Mutta sen toivonsanoman haluan kaikille sureville tuoda esille, että surusta PÄÄSEE kyllä eteenpäin. Menetykset, kolhut ja haavat elämässä jättävät väistämättä meihin jälkiä, mutta oikeanlaisen tuen avulla näiden kanssa oppii elämään. Menetys EI siis tarkoita elinkautista tuomiota surun kanssa. Elämä jatkuu menetyksen jälkeenkin, toki muuttuneena mutta mahdollisuus elää ilman ahdistavaa jatkuvaa kipua rinnassa on olemassa.

https://yle.fi/uutiset/3-9911447


4.12.2016

Sopeutumisen vaikeus – itsensä hyväksyminen

Rupesin yhtenä päivänä miettimään, kuinka vaikealta tuntuu maailman kurjuudet, pahuus, epärehellisyys ja julma toiminta ihmisten osalta. Totunko koskaan?? Sopeudunko koskaan tähän maailmaan?? Yritän olla lukematta uutisia, ettei mieli ylikuormitu kaikesta negatiivisesta, mitä siellä tarjotaan. Negatiivisuus, huolet, pelot -ne saavat palstatilaa lehdistä ja sitä kautta myyvät lehtiä yhä enemmän ja enemmän. Itse en halua lukea maailman kurjuudesta ja pahuudesta. Tiedän sitä olevan ja tulevan aina olemaan, miksi siis kuormittaisin herkkää mieltäni joka päivä asioilla, joille en voi mitään.  Vääristyykö tällöin maailmani? Elänkö haavemaailmassa, että jonain päivänä kaikki pahuus on poissa? Uskon, että olen kuitenkin realisti, en oleta, että jättämällä lukemiset maailma muuttuisi paremmaksi, kunnioitan vain tällä tavoin itseäni ja suojelen itseäni siltä, mikä saa minut raiteiltaan.

Tuntuu, että monesti ihmiset murehtivat suuresti elämäntehtävänsä ja paikkansa löytymisestä tässä maailmassa. Niin minäkin toisinaan. Mutta itse asiassa pelkkä sopeutuminen ihmiselämään, ihmisenä olemiseen,  tuntuu välillä hyvin vaikealta ja ylitsepääsemättömältä. En lapsesta asti ole ymmärtänyt miksi asioista pitää riidellä, miksi joku on ilkeä tai tekee pahaa toiselle. Miksi joku on kateellinen toiselle? Nämä eivät vain mene minun ajatusmaailmassani kategoriaan mikä on oikeaa käytöstä. En tarkoita, ettei ihmisellä saisi olla negatiivisia tunteita –ei. Ihmisiä olemme ja kaikennäköiset tunteet kuuluvat ihmiselle, mutta tahallinen ilkeys, pahanteko ym., mistä nuo tulevat?

Itselläni on uskomus, että olemme ennen maailmaan tuloamme päättäneet kokea tiettyjä asioita elämässämme, tiettyjä oppeja ja läksyjä, jotta voisimme sieluina kasvaa. Mutta yhtenä päivänä kuullessani taas kerran kuinka julmasti eläimiä kohdellaan, mietin silmät kyynelistä täyttyneenä, että miksi ihmeessä olen halunnut tulla maanpäälle kokemaan tällaista julmuutta? Mitä ihmettä sieluni haluaa oppia tällaisesta pahuudesta? Tuntuu vain yhä vaikeammalta ja vaikeammalta sanoa kuuluvansa ’ihmisrotuun’, jos kerta tämä on se miten ihmiset käyttäytyvät. Tuntuu, että leimaan itseni raakalaiseksi. Toki maailmassa on hyvyyttäkin, en sitä kiellä. Ja nuo hyvyyden hetket lämmittävät sydäntä aina. Mutta herkkänä ihmisenä pahuus ja siitä kuuleminen vetää kyllä maton jalkojen alta täydellisesti.

Miten siis eteenpäin? Tajusin mietteideni kautta, että ihmisenä oleminen taitaakin olla minulle todella vaikeaa, enkä myöskään ole tainnut hyväksyä itseäni näin herkkänä. Olen yrittänyt vain mennä maailmassa mukana, kestää iskut sielulle, itkeä sivussa kun siltä tuntuu mutta silti, olenko kuitenkaan hyväksynyt itseäni? Ajattelin nyt ihan tietoisesti ruveta hyväksymään itseni, olla armollinen kun silmät täyttyvät kyynelistä kuullessani jotain kauheaa. Onko siinä jotain hävettävää, että purskahtaa itkuun kuullessaan jotain mieltä järkyttävää? Ei. Se sattui sieluun ja reaktio siitä oli itku. Hyväksyn sen. Annan myös itselleni luvan olla lukematta tai katsomatta pahoja asioita, kuten uutisia tai elokuvia. Tulen toimeen oikein hyvin ilman niitä ja sieluni saa olla ilman ähkyjä negatiivisten tietojen osalta. Hyväksyn myös sen, että sopeutumiseni tähän maailmaan on vaikeaa, on vaikeaa olla herkkä ihminen maailmassamme. Ja sanon itselleni, ettei minun tarvitse tottua tällaiseen menoon, mieleni ja kehoni saavat reagoida, jos asiat ovat ristiriidassa minuuteni kanssa. Itsensä hyväksyminen on sielusi suojelua, vain sinä tiedät mikä sattuu sisällä. Hyväksy siis tunteesi ja elä niiden mukaisesti, vaikka se poikkeaisi valtavirran ihmisille ominaisista tavoista.



31.5.2016 

Syyttelyn turhuus

Juuri pari päivää sitten osallistuin luennolle, jonka aiheena oli syyttely. Kuinka helposti asioiden mennessä vikaan alamme syytellä jotain asiaa tai henkilöä, jotta saisimme oloamme paremmaksi. Jos jokin asia ei mennyt kuten piti, sille on pakko löytyä selitys ja syyllinen. 

Mutta syyttely itseasiassa pahentaa oloamme. Vaikka emme kovaan ääneen syyttelisi, saattaa mielessämme kuitenkin pyöriä ajatuksia, miksi, kenen/minkä takia, kenen syy/vika ym. Saatamme toki syyttää myös itseämme, muttei sekään ole sen 'parempaa' kuin toisten syyttely. Asian tai ihmisen syyttely on hyvin yksipuolista, näemme tuolloin vain osan tarinaa. 

Hyvä konkreettinen esimerkki asian tiimoilta tupsahti tässä muutama päivä sitten eteen. 
Oma sydämeni särkyi uutista lukiessa ja vielä suurta ahdistusta aiheutti se kaikki sekasorto minkä uutinen sai aikaan. USA:ssa eläintarhassa pieni poika oli pudonnut gorilla-aitaukseen, jossa hän kohtasi lauman harmaaselän Haramben. Tottakai tilanne aiheutti kaaoksen, ihmiset huusivat ja kirkuivat. Lopputuloksena oli pahin mahdollinen, yksi sielu menetettiin, tällä kertaa se oli gorilla Harambe. Hänet ammuttiin paikan päällä aitaukseen. 

Kuten sanoin, uutinen aiheutti valtavan reaktion ihmisissä, he syyttelevät ja kritisoivat nyt kuka ketäkin. On kritisoitu niin vanhempien vastuuta, on puhuttu vanhempien välinpitämättömyydestä ja kyvyttömyydestä huolehtia lapsestaan, on kritisoitu eläintarhan toimia, miksei gorillaa vain nukutettu ammuksella. Myös keskustelu ylipäänsä eläintarhojen olemassaolon vääryydestä on noussut taas pintaan. Äärimmäisyyksiin on myös menty kun pienen pojan äiti on saanut lokaa niskaan somen kautta; hänen on toivottu tulleen ammutuksi gorillan sijaan jne. On silminnäkijöitä, jotka sanovat gorillan riepottaneen lasta, toiset taas sanovat gorillan suojelleen poikaa viimeiseen hetkeen saakka. Eli täysi kaaos vallitsee asian tiimoilta tällä hetkellä. Jokaisella on näkemyksensä ja syyllinen on löydyttävä ja saatettava vastuuseen. 

Monet kommenteista ja näkökannoista saattaa olla oikeassa tai sitten ei. Asioilla kun on monia puolia, jos niitä vain huomaa katsella. Mutta kyse ei ole siitä kuka on oikeassa ja kuka väärässä, ketä tästä voidaan syyttää, kuka pistää vastuuseen. Vain yksi asia on tosi ja se on, että yksi viaton sielu tästä maailmasta on pois. Ja tämä tosiasia aiheuttaa meille suurta surua, jonka me niin helposti sekoitamme vihaan. 

Vain me jokainen itse voimme päästää irti syyttelyn kierteestä, päästää irti vihasta, ne eivät auta tässä vaiheessa enää ketään. Ne pitävät meidät vain jumissa kykenemättä päästämään irti. Toki tällaisten tilanteiden jatkomaininkina on hyvä miettiä, kuinka tällaiset estetään jatkossa, kuinka taata turvallisuus niin eläimille kuin ihmisille eläintarhoissa. Voimme kenties miettiä ovatko eläintarhat loppujen lopuksi oikea juttu jne. Eli voimme ottaa opiksi tapahtumista ja auttaa tulevaa sen avulla. Mutta pelkällä syyttelyllä jäämme jumiin tähän hetkeen, emmekä koskaa kykene vapautumaan niistä negatiivisista tunteista, jotka sisällämme velloo. 

Sydämeni itkee Harambe puolestasi. Suuri kiitos vuosista, jotka annoit meille ihmisille. Hyvää matkaa 'kotiin' ystäväiseni. Olet vihdoin vapaa!
❤️


2.5.2016

Onnellisuus

Olen onnekseni saanut tänä keväänä kuulla monta hyvää luentoa elämänviisauksista. Monissa näistä on puhuttu onnellisuudesta. Onko onnellisuus valinta? Mielestäni kyllä. Jos se on valinta, eikä sattumuksien seuraus, miksi sitten niin moni on onneton? Tässä muutama ajatus siitä.

Emme monesti tule ajatelleeksi, että asiat, joiden luulemme tekevän meidät onnelliseksi, itse asiassa loppukädessä aiheuttavat meille paljon huolta ja epävarmuutta ja sitä kautta onnellisuutemme on vaakalaudalla. Mitä enemmän meillä on esimerkiksi materiaa, jonka luulemme tuovan meille sen onnentunteen, sitä epävarmempia ja onnettomampia olemme. Otetaan esimerkkejä….meillä on hieno auto, talo, mökki, kauniita vaatteita ja muuta tavaraa, jotka ovat ostohetkellä tehneet meidät kovinkin onnelliseksi. Mutta se, että omistamme asioita ja kiinnitymme asioihin, luo itse asiassa meille epävarmuuden tunnetta, koska takaraivossa tiedostamme, että milloin tahansa voimme nuo asiat menettää. Talo voi palaa, auto voi hajota, vaatteet muuttuvat nuhjuisiksi eivätkä ole enää kauniita ym. ym. Asioiden omistaminen saa meidät epävarmaksi. Epävarmaksi siksi, että menettämisen pelko on suuri. Kun taas olomme on kurja tuosta epävarmuudesta, hankimme jotain muuta piristämään mieltämme, joka sitten taas muuttuu taakaksi, koska voimme senkin menettää.  Oravanpyörä on valmis.

Tämä sama on myös odotuksien suhteen. Mitä enemmän odotamme asioiden tapahtuvan kuten haluamme ja odotamme, sitä suurempi on pettymys, jos asiat eivät mene kuten odotimme. Se, että luottaisimme siihen, että asiat järjestyvät kuten niiden pitää, voisi tuoda meille rauhaa ja onnellisuutta elämäämme. Eläisimme tarinaamme, katselisimme kuinka ylä- ja alamäet tulevat. Ne kuuluvat asiaan, opettavat meitä elämään. Mikään tarina ei koskaan ole täysin tasaista. Jos sellaista odotamme, tulemme aina pettymään emmekä näin ollen ole koskaan onnellisia.

Mistä se onnellisuus sitten löytyy?  Mieti hetki… Jos vastauksesi sisältää asioita, jotka tulevat ulkoapäin, olet tilanteessa, jossa koska tahansa kuka tahansa voi viedä onnellisuutesi mennessään. Elät kovin epävarmassa ja haavoittuvassa tilanteessa, jossa sinulla ei tällöin ole sananvaltaa onnellisuuteesi. Tämän takia onnellisuus täytyy löytyä sisältäsi, siitä kuka olet. Tällaista onnea ei voi sinulta kukaan ottaa pois. Se, että olet sinut itsesi kanssa, rakastat sisäistä lastasi, sinulla on rauha ja varmuus sisälläsi, nämä tuovat sinulle onnellisuutta. Näin ollen onnellisuus on valinta. Sinä itse valitset kuinka asioista ajattelet, kuinka suhtaudut tilanteisiin ja asioihin. Sinä valitset kuinka paljon kiinnityt asioihin, materiaan, ihmisiin ja tilanteisiin. Sinä itse valitset, kuinka suurta roolia nämä elämän pyörteet näyttelevät sinulle. Vain sinä itse voit valita sisäisen rauhan ja onnellisuuden.



26.1.2016

Elämäntarina

Mietin yksi päivä, että jos nyt tapaisin jonkun lapsuuden tutun ja kysyisin mitä kuuluu, miten on elämä tähän asti mennyt, minkälaisen tarinan mahtaisin kuulla. Ja siitä mietinnät johtivat ajatukseen, kuinka meillä jokaisella on  tarinamme kerrottavana. Ja kuinka jokainen tarina on erityinen ja ainutlaatuinen. Jokaisella tarinalla on ylä- ja alamäkensä. Toisen tarina voi olla kevyempää kuultavaa kuin toisen, mutta kumpikaan ei ole toista parempi.

Sinä olet elämäsi tarinan kirjoittaja ja sinä pystyt kirjoittamaan tarinasi uudelleen joka päivä. Kuinka monta ylä- ja alamäkeä kirjoitat tarinaasi? Kuinka jyrkkiä mäet ovat? Kuinka tarina päättyy? Sinä olet todellinen mestari elämäsi suhteen. Sinulla on taikasormet, jotka kirjoittavat elämäsi tarinan sellaiseksi kuin haluat.

Elämä on oikeastaan kuin saippuasarja konsanaan, se kirjoitetaan päivä päivältä eteenpäin ja edellisen päivän tapahtumat ja ajatukset vaikuttavat seuraavan päivän juoneen ja tapahtumiin. Huippuhienointa on, että jokainen meistä voi olla käsikirjoittaja ja kirjoittaa haluamansa reaktion ja vaikutuksen elämäämme juonen mennessä ylä- tai alamäkeä tai jopa kun se menee metsään. Sivujuonia takuulla tulee. Joskus mennään kovinkin ohi polun ja kierretään ympyrää. Mutta mitä suuremmalla innolla, elämänpalolla  ja mielikuvituksella tarinaasi kirjoitat, tulee elämäntarinastasi takuulla hieno sekä kertomisen arvoinen.

Sinä olet käsikirjoittaja!


9.12.2015

Joulu ja suru

Näin joulunpyhien lähestyessä ajattelin ottaa esille hyvin tärkeä asian, nimittäin surun juhlapyhien keskellä.

Joskus pyhä- ja juhlapäivät voivat olla vaikeita henkilöille, jotka ovat kokeneet menetyksen rakkaan poismenon johdosta. Ensimmäinen juhlapyhä poismenon jälkeen kuten esim. ensimmäinen joulu voi olla todella musertava, mutta toisilla se voi olla vielä toinen tai kolmaskin joulu. Surulle ja suremiselle ei ole asetettu kestorajaa, se kestää juuri sen verran kuin kestää.

Nyt kun joulun pyhät ovat taas kerran lähestymässä, alla olevista voi olla apua sinulle, joka suret rakasta lähimmäistäsi, ystävää tai lemmikkiä.

  • Jos tunnet olosi surulliseksi, ärtyneeksi, kärsimättömäksi, välinpitämättömäksi tai jopa vihaiseksi kaikesta ilosta ja riemusta joulun aikana, se on ihan ok. Et ole mörökölli etkä ilonpilaaja, sinä suret! Mikä tahansa näistä tunteista tai jopa kaikki yhdessä ovat normaaleja tunteita surevalle. Voi tuntua oudolta, että muu maailma jatkaa eloaan ja jopa iloitsee, vaikka sinun elämä on pysähtynyt, tyhjä ja kenties täynnä surua ja pimeyttä. Tällöin voi todellakin tuntua hyvinkin ärsyttävältä ja kivuliaalta kuulla radiosta iloisia joululauluja ja nähdä ihmisten iloisuus ympärillä. Pidä huoli, ettet kritisoi tai tuomitse itseäsi näistä tunteista, ne ovat tilanteessasi täysin normaaleja! On vaikeaa tuntea iloa, kun sydän on särkynyt.


  • Tärkeintä on, että annat itsellesi rakkautta ja ymmärrystä kokemaasi kipua kohtaan.  Jos vain teeskentelet, että kaikki on hyvin tai tuomitset omat tunteesi, pidennät vain suruaikaasi ja eheytymisesi lykkääntyy.  Surua ei tarvitse pyydellä anteeksi, ei edes niiltä toisilta iloisilta joulun viettäjiltä.

  • Tarvitset tilaa ja aikaa eheytyäksesi, jokainen tekee sen omalla tavallaan ja aikataulullaan. Meidän tulee kuunnella sydäntämme ja tehdä kuten se sanoo ja mitä se tarvitsee, vaikka se tarkoittaisi, ettei muut ymmärrä tekemistämme. Tällaisena aikana on tärkeintä pitää itsestään huolta, sillä tavalla, jonka kokee sydämessään parhaaksi.

  • Saamme voimaa niistä muistoista, opeista ja lahjoista, joita saimme rakkailtamme. Lupaamalla itsellemme, että käytämme noita saamiamme lahjoja ja oppeja elämässämme, pidämme rakkaimpamme tarinan elossa. Perheen kanssa yhdessä muisteleminen on yksi tapa surra. Sytytä kynttilä rakkaallesi ja muistelkaa yhdessä yhteistä taivaltanne. Hän on kanssanne jouluna ja ikuisesti sydämissänne.



26.9.2015

Elämäntehtävä – Sieluntehtävä

Monesti mietimme elämäntehtäväämme. Miten suurta ja ihmeellistä sen tulisikaan olla…tosiasiassa tehtävämme on olla ihmisiä maanpäällä ja oppia eri asioita. Jokaisella meillä on omat oppiläksymme, joiden takia olemme täällä. Itse uskon, että tämä on tehtävämme ihmisinä –oppia ne läksyt, jotka ovat tarpeen, jotta sielumme voi kasvaa. Jos rehellisiä ollaan niin tuossahan on jo kylliksi elämäntehtävää meille jokaiselle. Näiden kaikkien oppiläksyjen oppiminen ja sisäistäminen on melkoinen tehtävä ja jos elämäni lopussa voisin sanoa läpäisseeni jokaisen läksyni hyäksytysti, olisi se melkoisen mahtavaa.

Mutta meidän tehtävänä ei ole pelkästään kävellä elämämme läpi otsa rypyssä läksyjä oppien vaan olla myös onnellisia. Ja tässä tullaan sitten siihen, jota kutsumme sieluntehtäväksi. Mikä on se asia, joka tekee sielusi onnelliseksi, se asia kun melkein pakahtuu onnesta sitä tehdessään? Sieluntehtävä tekee meidät onnelliseksi mutta opettaa myös meille jotain hyvin tärkeää tässä elämässä. Moni tuskailee mikä on heidän tehtävänsä, mistä sen voi tietää ja mistä se löytyy. Vastaus; se löytyy sieltä mikä tekee sinut onnelliseksi. Asia, joka saa sinut tuntemaan, että olet ’kotona’ ja sisälläsi on rauha.

Sieluntehtävän polulla meillä voi olla monia eri tehtäviä, jotka johdattaa meitä koko ajan polkua eteenpäin. Jokainen vaihe on tärkeä, ei ole oikeaa eikä väärää polkua, on vain pidempiä ja lyhyempiä, kivikkoisempia ja tasaisempia. Loppumetreillä kun polkuaan katsoo, saattaa se olla ollut koko ajan samoilla linjoilla, noudattanut samaa punaista lankaa, vaikka näkökulma on voinut olla eri. Esimerkkinä voimme ottaa auttamistyön. Henkilö on voinut nuorena hoitaa naapurin lapsia, sitten kouluttautunut sairaanhoitajaksi ja tehnyt sitä työtä jonkin aikaa, sitten kenties opettanut alalla ja eläkkeelle jäätyään tekee jotain vapaaehtoistyötä. Kaikki nämä auttavat häntä toisen huomioonottamisläksyn kanssa, pyyteettömässä rakkaudessa sekä toisen tukemisessa ja auttamisessa. Sieluntehtävän ei siis mielestäni tarvitse olla vain yksi konkreettinen asia/työ, jota teet koko elämäsi ajan ja jota kuumeisesti etsit. Vaan se on suurempi kokonaisuus, yksi iso läksy, joka menee punaisena lankana läpi elämäsi, johdattaen sinua polkuasi eteenpäin.

Mieti siis, mikä on se asia, johon tunnet palavaa vetoa, mikä tekee sielusi onnelliseksi, milloin sydämesi melkein pakahtuu onnesta ja koet syvää rauhaa sisälläsi. Olet tällöin löytänyt sieluntehtäväsi, yhden isoimman oppiläksyistäsi maanpäällä, elämäsi punaisen langan.



4.9.2015

Opi ottamaan vastaan

Kuinka paljon meille onkaan toitotettu läpi elämämme, että pitää oppia antamaan toisille. ”Ennen kuin voit saada, tulee sinun osata antaa”. Mutta entä jos tilanne onkin toisin päin, osaat antaa sydämesi kyllyydestä, mutta et osaa ottaa vastaan?

Sain tämän viisauden omilta oppailtani yksi päivä, ”Jotta pystyt auttamaan muita ja antamaan sielustasi heille avun, on sinun osattava myös ottaa vastaan sinulle annettu”. En ole koskaan asiaa näin päin miettinyt, vaikka olenkin tiennyt, että minun on kovin vaikea ottaa vastaan tarjottu apu. En koskaan ole halunnut olla ’velkaa’ kenellekään, siksi myös hyvitän saamani hyvyyden vastahyvyydellä. Mitä tapahtuukaan tämän saamani ohjeen myötä sille ajatukselle, johon meidät on myös opetettu, että antaminen on hyve, ottaminen taas itsekästä?

Mutta taito sekin on, ottaa vastaan sinulle annettu hyvyys ja apu. Jos en koskaan ota tarjottua apua vastaan, kuinka toinen osapuoli koskaan voi harjoitella antamista? Ja kuinka kukaan voi  koskaan antaa, jos kukaan ei ota vastaan? Kyllä se mielestäni myös on hyvin epäkohteliasta, olla ottamatta tarjottu apu vastaan, apu joka tulee sydämestä ja sielusta...
Molemmat ovat tärkeitä asioita, niin antaminen kuin vastaanottaminen. Ne tulisi olla tasapainossa suhteessa toisiinsa, jotta meidän sielumme olisi tasapainossa.

Tämä on kyllä harjoituksen paikka itselleni, mutta myös varmaan niin monelle muullekin ihmiselle tässä maailmassa. Jos siis tunnet sydämessäsi, että olet kuten minä, aina auttamassa ja antamassa, pysähdy seuraavan kerran kun joku tarjoaa sinulle jotain. Hyväksy kohtaamasi hyvyys ja ota se rakkaudella vastaan.


24.8.2015

Suru on aina suurta  –eläinystävän siirtyminen on iso asia

Suru on aina suurta, on se poislähtö eläimellä millainen tahansa. Olen paljon miettinytkin, että ei ole ’helppoa’ tapaa tai vähemmän kauheaa tapaa erota ystävästään. Itse olen joutunut lähes kaikki eläimeni lopettamaan ja joissain tapauksissa odotusaika on ollut pitkäkin. Vuosi sitten keväällä  hevoseni sai huonon diagnoosin, jolloin aloin työstämään lähtöä itsessäni sisäisesti. Tiesin, että tuleva kesä on viimeinen kesä, h-hetkeä en tarkkaan tiennyt, mutta syksy oli takarajana. Lähtö tulkin sitten lokakuun lopussa.…Mietin, että voiko olla kauheampaa kuin päiviä ja tunteja laskien odottaa hetkeä, kun toinen vetää viimeisen henkäyksen.  Kipu rinnassa höystettynä vielä sillä tiedolla, että tämä oli nyt minun päätös ja minun tekemä lopullinen tuomio…teenkö oikein vai en…

Mutta sitten mietin myös, että ihan kauheaa on myös äkkilähdöt, silloin saattaa hyvästit jäädä sanomatta ja koko tilanne tulee vain vyöryen yli eikä tilannetta pysty hallitsemaan eikä pysäyttämään mitenkään. Mutta ei ole myöskään helppoa katsoa sairasta eläintä vierellä ja odottaa, milloin on se aika, tuleeko se itsestään vai joudunko viemään lopetukseen. Tietämättömyys kalvaa kyllä syvältä.

Kaikki vaihtoehdot ovat sydäntä raastavia, toisissa vain ihminen pystyy sanomaan hyvästit rakkaalle eläimelleen, toisissa kenties työstämään jo suruaan ja tilannetta ennen poislähtöä, kun taas näitä mahdollisuuksia ei esim. äkillisissä tilanteissa ole.

Suru tulee aina ja se pitää surra ja työstää pois. Se miten sen jokainen tekee ja kuinka kauan siihen menee, sille ei ole määritettä. Suru on aina henkilökohtainen ja ainutlaatuinen.

Joku viisas on joskus sanonut, että tämä suru mitä lemmikkien kanssa koemme, se on hinta siitä suuresta rakkaudesta jonka olemme saaneet. Se on kova hinta mutta varmaan kukaan lemmikin ’omistanut’, ei kuitenkaan vaihtaisi pois sitä ihanaa aikaa yhdessä, sitä aikaa jona koitte välillänne pyyteetöntä syvää rakkautta.

Jos sinulla on nyt vierelläsi sairas tai vanha eläinystävä, tarvitset kovasti voimia hetkeesi. Ihmisiä kun olemme, ei tunteita oikein voi työntää täysin sivuun. Mutta jos yrität elää hetkessä, viettää vielä yhteisiä hetkiä, luoden ihania muistoja, joita muistella sitten kun eläinystäväsi on siirtynyt eteenpäin. Koska surua tunnet kenties jo nyt, huomioi, että eläinystäväsi huomaa sen takuulla myös, joten voit jutella eläinystävällesi ja selittää, miksi olet surullinen, kertoa asioita, purkaa oloasi, kuten kenelle tahansa ystävälle.

Matka on teidän yhteinen, myös loppu tulee olla yhteinen. Olette tuossa hetkessä toinen toistenne tukena, sinä auttaen ystävääsi ottamaan askeleen rajan yli ja eläimesi auttamassa sinua näkemään siirtymän rauhallisuuden ja kauneuden sekä ymmärtämään, että sielujen ja sydänten yhteys on ikuista.




20.8.2015

Läsnäolo ja tässä hetkessä eläminen

Mietin pitkään uuden yritykseni nimeä vuosi sitten. Halusin sen kuvastavan sitä, että on olemassa ihmisiä, jotka tosiaan kuulemisen lisäksi kuuntelevat mitä toinen sanoo. Eli ovat läsnä tässä hetkessä sinun kanssa, kuulee mutta myös kuuntelee mitä sanot. Koska kuulla kyllä voi kuulematta kuitenkaan sanaakaan.

Tämä on sitä parasta hetkessä elämistä, jota voit toisen tueksi antaa. Olla läsnä niin fyysisesti mutta myös koko sielullasi. Niin paljon törmää siihen, että henkilö kysyy sinulta mitä kuuluu, mutta se mitä vastaat, jää hänelle täysin arvoitukseksi. Hänen ajatus on jo muualla, miettii kenties, mitä omia kuulumisiaan kertoo sinulle seuraavaksi tms. Läsnäolo ja tässä hetkessä eläminen ovat hyvin arvokkaita asioita, joita jokaisen tulisi harjoittaa.

Hyvänä apuna meillä tässä harjoituksessa on lemmikit. He elävät tässä ja nyt, eivät murehdi menneitä eivätkä mieti mitä huominen tuo tullessaan. Jos elämä tässä hetkessä on heillä hyvä olla, on kaikki hyvin. Lemmikin kanssa joudut keskittymään tähän hetkeen, olemaan todella läsnä, muutoin kadotat yhteyden. Hyvä esimerkki omalta kohdalta oli, kun olin saanut ensimmäisen lapseni ja muutaman kuukauden päästä palasin ratsastuksen pariin. Ensin murehdin, miten mahtaa pieni pärjätä kotona ilman äitiä mutta tallille päästyä muistin vasta parin tunnin päästä ajatuksissani, että minua odottaa pieni käärö kotona. Niin paljon vaati hevosen kanssa oleminen ja ratsastaminen keskittymistä ja läsnäoloa, että ’unohdin’ täysin huoleni ja kääröni.  Tällainen ’tiedostamaton’ asioiden ja murheiden unohtaminen tekee meille todella hyvää. Aivot, sielu ja keho saavat tauon jatkuvista murehtimisista ja ajatusten vellomisista. Ja mikä tosiaan parasta, kun tekeminen on intensiivistä ja läsnä olevaa, tapahtuu tuo muutos pinnistelemättä.

Eli seuraavan kerran kun rinnassa rupeaa ahdistamaan arjen asiat, paine rinnassa yltyy ja henkeä ahdistaa, palauta mieleen juuri se hetki, jossa sillä hetkellä olet. Mikä siinä hetkessä on hyvää, onko perustarpeet tyydytetty, sinulla on koti, kylmä ei vaivaa, miten moni asia onkaan hyvin. Ja sitten mieti, että menneitä et voi muuttaa, joten niiden vatvominen ei auta enää asiaa. Ja tulevasta ei voi tietää miten asiat menee, joten ennalta murehtiminen ei siinäkään auta. Jos jokin asia painaa ja vaivaa, mieti mitä voisit sen eteen tehdä, ennemmin kuin vain pyörität sitä ahdistavaa tunnetta sisälläsi.

Tässä ja nyt on se hetki, siinä voit tiedostaa kenties epämiellyttävätkin tunteet ja ajatukset. Mutta sitten voit päästää niistä irti ja antaa niiden leijua eteenpäin. Täyttää sielun niillä asioilla, jotka ovat hyvin ja olla kiitollinen niistä elämässäsi.




12.8.2015

Parantaminen; miten vaikea termi

Parantaminen, miten vaikea termi. Suomen kielessä ei mielestäni ole hyvää vaihtoehtoista termiä sanalle parantaminen. Jos ajatellaan tuota termiä itsessään, siitä käy ilmi, että joku parantaa. Kuka se joku on, onkin sitten toinen asia. Ja sen vuoksi, ilman lisäselvennöksiä tuo sana saattaa johtaa harhaan.

Silloin kun olemme parantajan roolissa, miten meidän egomme haluaisikaan tuon parantajan olevan itsemme. Mutta parantaja varustetulla isolla egolla ei mielestäni ole parantaja. Parantajan tulee nähdä itsensä vain sivuroolissa auttamassa parannettavaa tielleen. Tämä tie on tie, josta parantajalla ei välttämättä ole tietoa, vaikka kuinka sitä arvuuttelisi. Jokaisella meistä on oma tiemme, jonne kuuluu ylä- ja alamäkiä. Parantajan tehtävä ei ole muuttaa tuota polkua. Ainoa, joka sitä voi muuttaa, on parannettava itse. Näin ollen parantaja itse asiassa onkin parannettava itse, hän vain tarvitsee siihen tukea ja ohjausta. Tuohon rooliin astuu sitten meidän kutsuma parantaja. Parantaja yhdessä energioiden ja henkimaailman kanssa auttaa, tukee ja ohjaa parannettavaa, jotta hän voi ottaa askeleen parantumisen tiellä. Mutta loppukädessä parannettava siis itse on avainroolissa parantumisen kanssa. Hän ottaa askeleen parantumisen tielle tai sitten ei, riippuen hänen sielunpolustaan.

Mitä se paraneminen sitten on? Monesti luullaan, että vain näkyvät tulokset esim. fyysisten kipujen poistuminen on paranemista. On ne toki paranemista nekin, mutta myös sydämen ja sielun paraneminen ovat yhtä tärkeitä. Sielun eheytyminen olon parantuessa…. Ja kun sydän ja sielu paranevat, saattaa fyysiset kivut kadota. Paranemista saattaa siis tapahtua ilman suuria rituaalisia parantamissessioitakin. Mielemme on kovin lokeroitunut siihen, että parannettaessa tulee tapahtua jotain näkyvää, parantajan tulee tehdä jotain, jotta mielemme ymmärtää tapahtuman parannustapahtumaksi. Mutta parantamista ja parantumista saattaa siis tapahtua ihan jo keskustelun avulla, tuen ja ohjauksen avulla, kun sielu ymmärtää sielua ja auttaa sitä eteenpäin polullaan.

Näiden asioiden myötä mielestäni oma tehtäväni onkin enemmän ohjaaja ja tukija kuin parantaja. Ohjaan ja tuen sieluja eteenpäin omalla polullaan, jonka varrella voi tapahtua ja tapahtuu parantumista, sielun eheytymistä, jotta se voi kasvaa ja jatkaa matkaansa uusia asioita oppien ja kokien. Olen sanonutkin, että jos titteliä pitäisi sanoa, taidan olla ’sielun opas’, jota aikanaan kelttiläiset kutsuivat anam caraksi. <3




2.7.2015
Kontrolli ja valta kuuluu sinulle


Onko sinua lapsuudessa kohdeltu väheksyvästi, epäkunnioittavasti, liian tiukalla otteella ja pyörität noita loukkauksia edelleen itsessäsi? Saako ihmiset sinut välillä hyppimään seinillä omien mielipiteidensä takia? Meneekö päiväsi joskus pilalle  töykeän asiakkaan, työkaverin tai oman perheenjäsenen möläytysten takia?

Mietitäänpä hetki. Oletetaan vaikka, että vanhempasi ovat arvostelleet sinua lapsuudessasi ja olet tuon arvostelun arkistoinut hyvin muistisoluihisi, josta tuo tieto palautuu aika-ajoin takaisin tietoisuuteesi. Takaraivon pieni asukki kertoo sinulle edelleen ja muistuttaa, ettet ole mitään, et osaa mitään, tuonkin asian teit huonosti jne. Ja sinä jatkat itse tuota oletusta itsestäsi tekemällä tai tekemättä jättämällä asioita noiden ajatuksien mukaisesti. Tällä tavalla et pelkästään vahingoita itseäsi, vaan annat toisten mielipiteiden, sanomisien tai tunteiden vaikuttaa itseesi negatiivisella tavalla. Toisin sanoen, toiset ihmiset kontrolloivat sinua ja sinun ajatuksia sekä tunteitasi.

Toinen esimerkki. Töissä työkaverisi räjähtää sinulle jostain asiasta, joka ei ole mittasuhteiltaan sitä, mihin tilanne johtaa. Hän kenties haukkuu sinua ja töitäsi. Ja mitä sinä teet…annatko tuon raivonpuuskan päästä sisääsi, saaden sinut surulliseksi tai vihaiseksi, vaikka tiedät, että asiat meni aivan liian suureen potenssiin ja väärille urille? Vai oletko omassa keskuksessasi, omassa voimassasi, kerrot itsellesi, että tätä minun ei tarvitse ottaa vastaan, tämä on tuon toisen henkilön energia ja tunne, joka ei minulle kuulu. Saattaa nimittäin olla, että työkaverilla on ollut huono aamu, hän on vuorostaan saanut joltain kunnon negaatiolastin kannettavakseen ja purkaa sen nyt sinuun joko tietoisesti tai tiedostamattaan. Mikä velvollisuus sinulla olisi ottaa tuo hänen lastinsa kannettavaksi? Ei mikään, ja tuo meidän tulisi muistaa…

Kolmas esimerkki. Puolisosi tulee kotiin ja on huonolla päällä. Vaikka sanoja ei kauheasti vaihdettaisi, tunnet ja aistit, että joku on huonosti. Hän saattaa kenties tiuskasta jotain ja kadota omiin oloihinsa. Mitä sinä teet? Annatko tuon tunteen päästä jälleen kerran sisääsi, onhan se törkeää tuolla lailla tulla kotiin pilaamaan toisten hyvä olo…on juu, mutta sinä voit valita, pilaako se todella vai annatko tunteen mennä ohi ja jatkat kuten aiemminkin, hyvällä mielellä, odottaen, että toinen saa asiansa käsiteltyä tai tulee kertomaan sinulle huonosta päivästään. Huono tunne on nimittäin hänen, jostain syystä, mitä et siinä hetkessä ehkä vielä tiedä, mutta tunne on joka tapauksessa hänen, ei sinun. Myötätunto ei myöskään velvoita sinua ottamaan hänen lastiaan, vierellä voit olla ja tukea, mutta toisen taakkaa ei kukaan voi kuitenkaan loppujen lopuksi kantaa.

Meillä jokaisella on päätösvalta siitä mitä tunnemme, kukaan ei voi pakottaa meitä tuntemaan toisen tunteita. Näin ollen sinusta itsestäsi riippuu täysin se, miten reagoit tilanteissa, mitä tunnet ja päästätkö toisen energiat omaan kenttääsi rellestämään. Ja kun ymmärrät, että SINULLA on päätäntävalta, saat kontrollin omasta elämästäsi ja tunteistasi, eikä kukaan sen jälkeen saa sinua heilahtamaan suuntaan eikä toiseen, jos et itse anna noille tunteille lupaa tulla. Voit hyvin kuvitella itsesi eteen tai ympärille peilin, josta kaikki ei-toivottu kimpoaa takaisin lähettäjälleen, ”kiitos ei, en ota tuollaista potaskaa vastaan”.

Kyllä, tiedän, ei ole helppoa tämä. Ei totisesti. Ei ole helppoa päästää irti kaikesta niistä loukkauksista joita olet saanut elämäsi aikana. Mutta muistaa täytyy, että jos vedät niitä katkerana mukanasi koko elämäsi läpi, ainoa joka kärsii olet sinä. Irtipäästäminen ei tarkoita, että sinun pitää unohtaa kaikki asiat, tai teeskennellä, ettei mitään koskaan ole tapahtunut. Ei myöskään ole oikein, mitä olet kokenut, että joku on ollut sinulle ilkeä tai epäreilu. Irtipäästäminen ei tarkoita, että teot ja sanat sinua kohtaan olisi hyväksyttäviä tai oikeutettuja. Mutta jos annat noiden tekojen ja sanojen edelleen vaikuttaa itseesi, annat vallan noille väärintekijöille, annat heille kontrollin siitä mitä tunnet. Ja niin kauan kun toisella on tuo valta, et pääse itse irti negaatioista etkä tasapainoon omien tunteidesi kanssa. Muista SINULLA on valta ja vastuu, miten reagoit ja mitä tunnet, ei kenelläkään muulla.

Työtä, työtä, työtä, sitähän tällaisen prosessoiminen on, oikotietä ei ole. Mutta hiljalleen, askel kerrallaan, tilanne kerrallaan, tunnustelet ja havainnoit, mitä sinussa tapahtuu ja pystytkö estämään sen ylitsevuotavan tunteen, jota sinulle yritetään tyrkyttää. Sinulla on valta ja kontrolli, SINÄ PÄÄTÄT.




26.6.2015
Kuka olen? -Määrittelevätkö tittelit meidät?

Nykymaailmassa ihmisillä on paljon titteleitä, on suoritettuja tutkintoja ja kursseja, ammattinimikkeitä sekä itseään kuvaavia titteleitä.  On puhuttelunimiä, rouva, herra, äiti, isä....mikä näistä kaikista määrittää loppujen lopuksi kuka sinä olet? Titteleitä kertyy jokaiselle pilvin pimein läpi elämän, se mitä milloinkin käytämme vaihtelee tilanteiden mukaan. 

Tuleeko kukaan kuitenkaan miettineeksi miten vahvasti itseämme identifioimme noilla määritelmillä? Sanoessasi "minä olen...." lausut maailmankaikkeuteen hyvin vahvan määritelmän itsestäsi. Ja lokeroit itsesi tuohon määritelmään. Jos tähän kaikkeen lisätään vielä ne joka päiväiset lausahdukset siitä millainen olet, 'olen väsynyt, lihava, laiha, suuttunut, pettynyt' tms niin lista sen kun kasvaa.

Käytä nyt hetki miettiäksesi kuka sinä TODELLA olet, kuka haluat olla ja kun saat määritelmän ja termit valmiiksi, lausu ne syvällä rakkaudella sydämestäsi universumiin, niin löydät itsesi.